keskiviikkona, elokuuta 17, 2011





"Jos hiivit yksin illalla sydänaukiolle, voit kuulla sen. Kupolinsa alla pauhaavan Paimenen sydämen rytmin – kumean, onton lohdullisen, lopullisen. Elämän sykkeen. Arissan haukkovan ja ahneen hengityksen.

Kaupunki on elossa. Se itkee, nauraa, vihaa ja rakastaa holvikattonsa alla ja haparoi käsillään kohti Rakentajien taivasta. Se raivoaa Kirotun petosten tähden, painuu tuskasta kumaraan ja odottaa, aina vain odottaa. Se rakastaa pakahduttavalla voimalla ja juopuu onnesta keinovalojen syleilyssä. Se lukitsee portit, piirtää viimeisen rajan pimeyttä vastaan ja vartioi elämän hentoa tulta. Me olemme turvassa, se kuiskaa, muttei kerro ketä pakenemme. 


Se on meissä ja me olemme sen sydänveri. Me olemme jokainen kiivas hengenveto, jokainen elämää janoava lyönti kylkiluiden metallisessa häkissä. Me olemme Arissan sydän, ja se tekee tästä kaupungista yhtä aikaa voittamattoman ja petollisen hauraan.  


Me olemme kansalaisia, sektoreita, valvojia, johtajia, seuraajia, uskovia, etsijöitä, elvyttäjiä ja parantajia. Me olemme Rakentajien lapsia. Me olemme elossa niin kauan, että kynttilämme puhalletaan ja tuhkamme sirotellaan kuolleiden tasangolle harmaaseen mereen. Arissa on elossa niin kauan kuin sen kaduilla on meidän askeleitamme ja Rakentajien taivas pysyy pilvessä. 

Me elämme. Me odotamme. 

Silti toisinaan, kun Arissa hymyilee ja kivi allani tuntuu laulavan, en voi olla kysymättä itseltäni, emmekö me ole jo kotona."